Melkein kaksi kuukautta takana. Nimittäin uutta elämää uuden karvaisen perheenjäsenen, Simban kanssa. Kirjoittelin
täällä tuon pienenpienen karvanpallon muutosta meille, ja nyt ajattelin tulla vähän kertomaan kuulumisia sekä puhumaan rotu valinnasta.
Simba on tosiaan mun ensimmäinen oma koira. Ensimmäinen lemmikki hän ei silti ole,
vaan onhan mulla ollut kissa, Siru. Käytännössä koko mun lapsuuden ja ison osan myös teini-ikää. Siru kuitenkin nukkui pois 2014 vaikean sairauden uuvuttamana vähän ennen, kuin mä muutin vanhempien luota omilleni. Koirista toki mulla on paljon kokemusta perheen ja ystävien kautta. Lähipiiristä on löytynyt jos jonkinlaisen rodun edustajaa, karvaista ja lähes karvatonta, pientä ja valtavan suurta. Ja oikeastaan myös kaikkea siltä väliltä. On ollut jos minkälaisia riiviöitä ja tuholaisia, mutta myös niitä kilttejä kullannuppuja.
Mähän olen haaveillut koirasta oikeastaan ihan niin pitkään kuin mä vaan taakse päin muistan. Simba sai meidän äidiltä just sellaisen flexin, jonka mä olen ilmeisesti ostanut pikkutyttönä ja ilmoittanut sen olevan valmiina mun tulevalle koiralle. Noh, jokunen vuosi siinä meni, mutta nyt sille on vihdoin käyttöä. Täytyy vaan toivoa, että hänen ylhäisyytensä ylpeys kestää sen käytön, se on nimittäin niinkin miehekkään värinen, kuin pinkki. Koiran otto ei siis ollut mikään yhden illan päähän pisto, vaan pitkään, vuosia harkittu juttu. Eri rotujakin kerkesin pohtia ja miettiä tosi pitkään. Mutta nyt jo ainakin muutaman vuoden on ollut rotukin jo varmuudella tiedossa. Koiraa ei mun mielestä saa missään tapauksessa ottaa hetken mielijohteesta. Se on perheenjäsen joka on osa perhettä monen monta vuotta. Esimerkiksi kleinspitzille ei ole mitenkään tavatonta elää jopa yli 15 vuotiaaksi saakka. Mäkin halusin olla täysin varma, että pystyn sitoutumaan koiraan sen vaatimalla tavalla, ja että elämäntilanne on oikea. Nyt, kun tuo pieni tuhisija taas nukkuu mun sylissä kun mä tätä postausta teille kirjoitan, en voisi olla tyytyväisempi päätökseeni ja myöskin siihen, että mä maltoin odottaa tätä oikeaa hetkeä.
ARKI KOIRANPENNUN KANSSA
Ensimmäisenä haluan vastata kysymykseen "Miten meillä on mennyt" - koska meillä on mennyt ihan älyttömän hyvin! Joko mä vaan olin varautunut kaikkiin pahimpiin mahdollisiin, tai sitten mulla kävi melkoinen lottovoito koiranpentu arvonnassa. Simbaa jos pitäisi kuvailla, niin yksi sana olisi helppo. Mua varoiteltiin unettomista öistä itkun takia, jäätävästä huudosta automatkoilla koska pelko, syömättömyydestä koska nirsoilu, paikkojen tuhoamisesta sohvasta kaikkeen mahdolliseen koska eroahdistus sekä loputtomasta haukkumisesta ja räksyttämisestä, koska pieni pystykorva. Nää on ihan vieraita asioita meillä.
Simba ei ole kertaakaan öisin vinkunut. Ei pienintäkään pihahdusta. Ei ensimmäisenä yönä, eikä yhtenäkään sen jälkeen. Ensimmäisen yön se kömpi omaan eteisessä olevaan häkkiinsä nukkumaan. Siitä seuraavat yöt se onkin nukkunut kaikki sängyn tai mun yöpöydän alla. Se rauhoittuu saman tien nukkumaan kun valot sammuu. Vaikka olisi millainen iltahepuli tai leikki päällä, kun napsautan valot pois, herra kömpii nukkumaan. Ja näin on ollut ihan alusta saakka.
No sitten se autoilu. Ensimmäinen matka Porista kohti Tamperetta. Arvatkaapa kuka nukkui häkissään omassa kopassa ketarat ojossa taivasta kohti? -Simba. Ihan niin kuin vanha tekijä. Koko matkalla ei kuulunut yhden yhtäkään vinkaisua tai itkua. Pari kertaa herättiin vaihtamaan kylkeä. Ja näin kahden kuukauden jälkeen meininki autossa on tismalleen sama. Hän rauhoittuu nukkumaan. Pari kertaa pidemmälle matkalle esim Tampereelta Helsinkiin olen antanut hänelle jonkun pienen luun järsittäväksi. Hetken se sitä saa tuhottua, kunnes uni vie voiton. Liekö perinyt mamman unenlahjat autossa. Mä nimittäin nukun tosi herkästi autoon, paitsi silloin kun ajan tietenkin. Simba myös selkeästi aavistaa, että autolla mennään aina jonnekin kivaan paikkaan, koska hän tulee tosi mielellään autoon ja aina hieman innostuukin siitä.
Entäs sitten se syöminen, mistä varsinkin paljon peloteltiin. Vielä ei ole osunut eteen sellaista ruokaa joka ei herralle uppoaisi. Toki hänellä on myöskin sellainen ihana tapa ulkona, että kaikki mitä maasta irti lähtee yritetään syödä. Kivet, nurmikot, roskat, noh, ihan kaikki. Siltikään ruuan suhteen hän ei ole mikään ahmatti, joka kerjää ruokaa jatkuvalla syötöllä. Melko nopeasti vaihdettiinkin ruokailu 3 kerrasta 2 kertaan päivä. Koska se keskimmäinen päivä ruoka rupesi jäämään kokonaan syömättä. Aamulla ja illalla on menty erilaisilla pennuille tarkoitetuilla märkäruuilla. On kokeiltu montaa eri merkkiä. Canagan on ehkä pikkuisen näyttänyt nousevan suosikiksi, mutta tosiaan kaikki menee. Märkäruuan lisäksi tarjolla on kokoajan nappuloita, joita herra silloin tällöin pysähtyy muutaman napsimaan. Joten tässäkin asiassa sanoisin herran olevan erittäin helppo tapaus.
Eroahdistus ja paikkojen tuhoaminen, niistä meillä ei ole tietoakaan! Tällä viikolla Simba on saanut rikki ensimmäiset kaksi lelua. Siinähän ne tuhotut asiat sitten olikin. Kengät ei kelpaa eikä huonekalutkaan kiinnosta. Pieniä luita sekä omia leluja kyllä riepotellaan ja ninjaillaan niiden kanssa. Yksin hän on jäänyt jo oikeastaan pieniksi ajoiksi heti muutaman päivän meillä olon jälkeen. Minkäänlaista eroahdistusta ei ole ilmennyt. Aika pian hän sitten rupesikin jäämään pidemmäksi aikaa yksin. Pikkuhiljaa aikaa pidentäen. Nyt hän ollut pisimmillään 7-8h yksin. Kotiin kun saapuu, hän kaivautuu jostain sohvan alta tms täydestä unesta nukkumasta. Eli hän osaa yksin ollessaankin hyvin rauhoittua nukkumaan.
Viimeisempänä sitten se haukkuminen. Tähän me saatiin itseasiassa viime viikolla jopa eläinlääkärin ihmetykset viimeiselle rokotuskäynnillä. Simba ei meinaan hauku! Ei ollenkaan. Joskus kun iskee oikein kunnon hepuli, pääsee vahingossa pieni riemun kiljaisu, mutta siinä se. Pienille pystykorva roduillehan haukkuminen on käytännössä tosi vahva ominaisuus, koska kyseessä on pihan vahtikoira. Simbaa ei kiinnosta haukkua. Eläinlääkärikin oli tästä tosi ihmeissään, ei kuulemma koskaan ollut nähnyt tämän ikäistä pystykorvaa, joka ei hauku yhtään. Todennäköisesti se haukkuminen on vasta edessä, mutta eläinlääkäri myös epäili että ei hänestä mitään äänekkäintä yksilöä tule, kerta haukkuminen ei ole vieläkään alkanut. Muuten Simba saikin täysin terveen ja huippu yksilön paperit.
Kokonaisuudessaan meillä onkin siis mennyt ihan älyttömän hyvin, ja helposti. Simba on aivan huippu yksilö. enkä olisi voinut parempaa koiraa perheenjäseneksi edes toivoa. Vaikka paljon meilläkin on vielä opeteltavaa. Sisäsiisteys ei vielä oikein suju, mutta onneksi sisällä osataan sentään pääasiassa tehdä pissa-alustoille, sekä myös hihnakävelyssä on paljon reenattavaa. Ollaankin käyty Koirakoutsin pentueskarissa, ja seuraavaksi ilmoittaudutaankin heidän pentukurssilleen!
KLEINSPITZKoiran rodun valinnassa mulla oli muutama tosi vahva kriteeri. Pieni, mutta ei liian pieni, terve rotu eli ei mikään ylijalostettu mihinkään suuntaan, sekä pörröinen karva mutta kuitenkin suht helppohoitoinen. Käytännössä nämä rajasikin rotu vaihtoehdot melko pieneen. Kleinspitz oli näitä kaikkia. Mähän olen siis rodun päättänyt käytännössä jo ainakin 3 vuotta sitten. Halusin koiran toki olevan myös kovin seurallinen, ja sitähän nämä kleinit ovat. Hyvä kun vessaan pääset ilman että tuo seuraa mukana.
Luonteeltaan kleini on tosiaan melko haukkuherkkä, paitsi tämä meidän hiljainen tapaus, mutta tämänkin mä tiedostin hyvin etukäteen. Eikä se olisi ollut ongelma. Olin siihen varautunut ja siitä paljon lukenut, ja paljonhan siihen voi myös vaikuttaa koulutuksella. Sitä paitsi koira on koira, ja koiran kuuluukin haukkua. Toki liiallinen ja jatkuva haukkuminen pitää kouluttaa koiralta pois jo heti pennusta alkaen.
Rotuvalintaan olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Porista sattui vielä vähän vahingossa löytymään aivan täydellinen kennel, jonka valintaan olen myös todella tyytyväinen. Arki Simban kanssa on siis sujunut ihan älyttömän hyvin, eikä kertakaan, ei edes pientä sekuntia ole tullut sellainen fiilis että katuisin koiran ottoa. Päin vastoin. Simba on yksi mun elämäni parhaimpia päätöksiä 🐾💕
xxx
Asu tuotuna muutaman vuoden takaa tähän päivään. Tokikaan siihen ei vaihtunut kuin kengät ja laukku, sekä muut pienet asusteet. Mutta koska tää hame toimii musta edelleen tosi hyvin just tän topin kanssa, miksikäs ei! Mun mielestä on myös tosi kiva huomata, että ei silloin kaksikaan vuotta sitten oman tyylin kanssa ole ihan metsään mennyt, kun monet samat asukokonaisuudet miellyttää mun silmää edelleen tosi paljon. 
Ompas jotenkin ihan uskomaton fiilis kirjoittaa tätä postausta. Oikeastaan niin uskomaton, että olen jopa viikon tämän kanssa myöhässä, mä ihan unohdin julkaista tämän. Tää blogi täytti nimittäin jo 9- vuotta. Sen kunniaksi halusinkin tulla vähän jakamaan mun fiiliksiä mitä kaikkea tuohon matkaan on mahtunut ja mitä kaikkia fiiliksiä siihen on kuulunut. Tuntuu nimittäin todella hurjalta, että jos tää blogi olisi ihminen, sehän menisi jo tänä syksynä kolmannelle luokalle. Ihan käsittämätöntä miten nopeasti aika on mennyt!
Kolme ja puoli vuotta sitten mä myös hankin oman verkkotunnuksen 
