VAUVAKUUMETTA!

Tai ei sittenkään... 

Pitkästä aikaa halusin sukeltaa kaiken pinnallisen ja kauniin hömpän keskeltä vähän pintaa syvemmälle. Antaa teille hieman enemmän itsestäni ja puhua mun mielipiteistä sekä ajatuksista. Tää postaus, tulee olemaan yksi tän blogin henkilökohtaisimmista postauksista ikinä. Oon jo tosi pitkään miettinyt ja sulatellut tän kirjoittamista, mutta aina se on sitten kuitenkin jäänyt ja jäänyt. En ole osannut pukea mun ajatuksia oikein sanoiksi, enkä myöskään ole osannut katsoa asiaa niin monelta näkökulmalta, kuin ehkä olisin halunnut. Nyt mä kuitenkin haluan yrittää saada tän mun pääkopan sekasorron tähän tekstikenttään mustaa valkoisella. 

Viimeisen vuoden aikana on vauvauutisia puskenut oikein järjettömän paljon joka tuutista. Alan olla ilmeisesti siinä iässä, että monet kaverit ja tuttavat ovat alkaneet tulemaan vauvakuume ikään. Parhaimmillaan samanikäisiltä tutuilta löytyy varmuuskopioita jo kolmekin kappaletta. Tasaiseen tahtiin myös minä kuulen sen ikävän kysymyksen "Koska teille tulee perheenlisäystä?" ja miljoonat muut variaatiot siitä. Tästä päästäänkin tän postaukseen ytimeen. Saako toiselta kysyä tuollaista? Mitä mieltä minä olen noista kysymyksistä ja uteluista? Mun erittäin vahva mielipide on se, että ei, tuollaista ei kysytä keneltäkään ikinä. Varsinkaan niin, että kysymykseen sisältyy oletus siitä asiasta. Niin kuin olisi muka aivan itsestään selvää, että he olisivat hankkimassa perheenlisäystä jossain kohtaa. 

Miksi mä olen sitten tätä mieltä? Mun mielestä se on liian henkilökohtainen asia, ottaa tuolla tavalla puheeksi. Jokaisella meistä on ne omat syyt, miksi siihen pisteeseenkään mennessä niitä lapsia ei ole vielä hankittu ja tullaanko koskaan edes hankkimaan. Sen ei pitäisi kuulua millään lailla kenellekkään. Varsinkin, kun siellä taustalla voi olla jotain todella haurasta ja särkyvää. Mä olen kerran ollut todistamassa yhtä todella ikävää tilannetta, jossa yksissä juhlissa yli-utelias sukulainen kysyy eräältä naishenkilöltä "No koskas teille on niitä lapsia tulossa" aiheuttaen kysymyksellään tälle naiselle hirveän tilanteen. Nainen purskahtaa samantien itkuun, nousee pöydästä ja juoksee sivummalle. Naisen vieressä istuva puoliso nousee perässä ja tuiskahtaa erittäin vihaisella ja pettyneellä äänensävyllä tälle yli-uteliaalle henkilölle "Kiitos, viikko menikin jo ilman itkua" ja juoksee naisensa perään. Lopulta sain kuulla, että tämä nainen oli saanut neljännen keskenmenon vajaa kuukausi sitten. Kysymys oli naiselle niin rankka, että sen jälkeen heidän juhlansa olivat ohi ja kotimatka alkoi. Tässä yksi todella hyvä syy, miksi tuollaista asiaa ei koskaan eikä missään tilanteessa kysytä toiselta. Sitä ei voi ikinä tietää, mitä siellä taustalla on. He, ketkä aiheesta haluavat puhua, aukaisevat kyllä aivan varmasti sen suunsa itse, ilman, että sitä tarvitsee erikseen kysyä. Tää asia, on niin henkilökohtainen, että yksinkertaisesti vaan ei ole mitään syytä eikä oikeutta udella siitä toiselta.

Lisäksi, vaikka suurin osa tän maapallon ihmisistä tuntuukin haluavan sitä jälkikasvua, niin joukossa on myös heitä, jotka eivät halua. Ja tiedättekö mitä, se on täysin normaalia! Siksi musta on tosi tökeröä olettaa, että jokainen haluaa niitä aivan automaattisesti. Näin ollen sitten ajatellaan, ettei asian kysymisessä ole mitään väärää "koska kaikkihan nyt lapsia haluavat". Mutta kun eivät tosiaan halua. Vaikka haluaisivatkin, kaikki eivät myöskään voi saada niitä, vaikka miten paljon haluaisivat. Nykyään on paljon erilaisia syitä, miksi joku ei halua tai ei voi lapsia saada. Useimmiten ne syyt on todella todella henkilökohtaisia. Siksi, ikinä koskaan milloinkaan, ei ole oikeutta tai asiallista kysyä toiselta asiasta.

Tästä päästäänkin siihen, että mä en esimerkiksi tiedä, haluanko mä koskaan lapsia. En oo ikinä haaveillut niistä. En oo koskaan ajatellut sitä pakollisena asiana elämässä. Yksi iso tekijä, miksi ajattelen näin, on mun sairaudet. Ne ei suoraan sulje pois sitä, ettenkö voisi tulla raskaaksi, mutta ne tulee vaikeuttamaan sitä ihan älyttömän paljon. Lisäksi niiden takia mun raskausaika tulee olemaan todella vaikeaa aikaa. Tästä johtuen oma mieli on salaa sivussa varmaan suojellut mua, ja jättänyt mun kohdalta isoimmat haaveet kokonaan pois. Ettei sitten tule maailman luokan suurinta pettymystä, jos en esimerkiksi voisikaan tulla raskaaksi. 

Enkä mä myöskään koskaan ole kokenut olevani mikään erityisen äiti-ihminen. Kyllä mä tykkään lapsista, mutta ne ei herätä mussa sellaista "tuituitui oooooiiiiii vooooi kun hän on ihana ihana ihana  lutuinen hutuinen lässynlässynlää" -fiiliksiä lainkaan. Mä seuraan itse mielummin sopivan etäisyyden päästä, kun muut naiset ryntää katsomaan ja hypistelemään vasta syntyneitä vauvoja. Monesti, kun oon itse ottanut tän iljettävän kysymyksen kuultuani asian puheeksi, etten tosiaan tiedä siihen minkäänlaista vastausta, edes sitä, tuleeko niitä lapsia ylipäätään koskaan. Saan päälleni hirveän ryöpyn hössötystä "voi kuule Hennaseni, kyllä se biologinen kello sieltä heräilee vielä ja alkaa tikittää, usko pois". Tässäkin useimmiten aivan jäätävä yleistäminen siitä, että jokainen nainen tällä maapallolla vaan yksinkertaisesti haluaa äidiksi, tai jos ei halua, niin heräilee siihen ajatukseen silti joka tapauksessa ihan vaan koska luonto nyt sanoo niin. Niimpä niin.

Iso asia, mikä mua myös mietityttää tässä asiassa tosi paljon, on, että haluanko mä tuoda tähän ja tällaiseen maailmaan yhtään ketään. Tää meininki maapallolla alkaa olemaan sitä luokkaa, että mä oon ruvennut miettimään asiaa tältäkin näkökulmalta. Vaikka mä pystyisinkin suojelemaan mun lasta mun kuolemaan saakka kaikilla mahdollisilla tavoilla, mulla on sellainen fiilis, että ei se riitä. Mua on esimerkiksi kiusattu eskarista kauppiksen loppuun saakka ja vielä sen ylikin, eli pitkälle yli kymmenen vuotta. Eikä mun vanhemmat voineet asialle mitään, vaikka he kuinka yrittivät. Kukaan ei voinut. Tuo kiusaamishelvetti seuraa mua edelleen. Sen takia mä olen jatkuvasti epävarma itsestäni. Haluanko mä olla? -En. Voinko mä asialle nyt jotain? -En. Pakostakin sitä miettii, että mitä jos mun lapsi joutuu kulkemaan samanlaisen polun, enkä mäkään voi tehdä asialle mitään. Tai mitä jos hänen kohdalla se polku tulis olemaan vielä pahempi. Puhumattakaan isompaa kuvaa katsoen. Maailmalla tapahtuu kokoajan kauheita asioita. Sanotaan, että pelolle ei saisi antaa valtaa. Mutta kyllä mua ainakin mietityttää tällaiset asiat. Mä en myöskään ole yhtään vakuuttunut siitä, että onko musta koskaan huolehtimaan kenestäkään, niinkuin äidin kuuluu lapsestaan huolehtia. Tää johtuu varmasti myös pitkälle siitä, että kun en tiedä, haluanko mä koskaan lapsia. Oletan, että jos joskus elämä vie siihen pisteeseen, että haluaisin, niin ehkä se luottamus sieltä tähänkin asiaan siteen pikkuhiljaa syntyy.

En siis sano, että olisin varma asiasta, että musta ei koskaan tule äitiä. Mutta yhtä epävarma olen asiasta, että musta koskaan tulisi äiti. Eiköhän aika näytä tämänkin asian, sitten jos se joskus on ajankohtaista. Mulla kun ei oo vielä yhtään mikään kiire asian kanssa.