Unelma itsestä

Heippa! Tuli tuollai puolivahingossa tälläinen viikonmittainen blogitauko. Mä en edes osaa sanoo tähän sen suurempaa syytä. Arki on ollut ihan samanlaista kuin muutenkin mutta jotenkin tää koneen aukaiseminen on ollu ylitsepääsemätöntä. Normaalisithan meikäläinen kukkuu koneella harva se päivä ja tunti tolkulla. Nyt en oo aukassu tätä sitten viime postauksen jälkeen kertaakaan. Ja ihan hyväkin niin. Oon saanu aikaa itelle, omille jutuilleni. Jotenkin nyt sitä huomaa miten ylikuormittunut mä oon viime kuukausina ollut. Ja nyt kun alkaa asiat pikkuhiljaa helpottaa ja elämä tasaantumaan, siittä helpotuksen erosta sen fiiliksen huomaa. 
Vedin itteni aika loppuun loppu- ja alkuvuodesta. Enkä edes mitenkään aika. Samassa sumussa mentiin vaan sen enempää välittämättä omasta jaksamisesta. Nyt kun elämä on vihdoin alkanut rutinoitua ja tasaantua, on ollut aikaa hengähtää ja kelata tilannetta sekä asioita. Oon ottanut samalla myös reilusti aikaa itelleni. Ja sitä oon myös tarvinnut, ja tuun jatkossakin tarvitsemaan. Mun elämässä on paljon epäkohtia mihin en oo tyytyväinen. Mutta kaikki ne on ihan korjattavissa ja muutettavissa. Tää matka on vasta alussa. 
 

Ehkä suurin asia mikä mua on auttanu eteenpäin tän fiiliksen kanssa että kaikki kaatuu niskaan, on ollut liikunta. Oon löytänyt samalla sen fiiliksen siihen uudestaan, ihan uudella voimalla.  Äskenkin tulin juuri juoksemasta. Normaalisti minä ja juoksu samassa lauseessa olis ollu pelkkä huonovitsi. Se on ihan hiton hyvä keino purkaa päätä ja paineita. Musiikki hakkaa korvissa sun lemppari biisejä, samalla kun päätät pisteen mihinkä saakka juostaan. Jalat huutaa matkalla armoa, mut sä et anna periks koska se loppu kruunaa kaiken. Pisteen kohdalla vielä usein jatketaan tavoitetta vielä kivenheiton verran ja sitten vasta voittajia ollaankin. Yleensä mun liikunnallisuus on kaatunu siihen, että kun oon niin hätäinen "äkkiä kaikki tänne nyt heti" -tyyppi. Ja kun ihme kyllä sen ekan lenkin ja sen jälkeisen kuoleman kohdatessa rappusissa ei heti näy ja tunnu tuloksia. Eikä vielä monena seuraavankaan. Se muutos tapahtuu pikkuhiljaa, mikä on mulle aina se suurin ongelma ja kompastus kivi. 
Liikunta itessään on aina ollut kivaa, mutta jotenkin samalla turhauttavaa. Oon keksiny aina tekosyitä ja miljoonasti parempia tekemisiä. Mutta nyt kun siittä on ruvennu nauttimaan. Siittä on ruvennut tykkäämään ja siittä on saanut apua. Se ei ookkaan enään turhaa jalkaa toiseen eteen ja persettä ylös penkistä. Siinä on fiilistä jonka myöt siittä on myös apua ja hyötyä.  
 

Yksi mikä on myös tän tien varrella, on ruokavalio ja ylipäätään syöminen. Mulla ei koskaan oo ollu ongelmaa et jos syön väärin ja liikaa niin lihoisin. Yleensä voin vetää herkkuja kaksin käsin ilman minkäänlaista ongelmaa. Toki mullakin on vara laihtua/kiinteytyä. Mutta ei mitenkään liioin. Siksipä mun ruokavalio on aina ollu ihan mitä sattuu.  Herkkua, mässyä, mättöä ja vähän lisää herkkua. Jos mä tekisin semmosen muutoksen että vetäisin tiukan rajan ja kieltäisin iteltäni kaiken ei terveellisen. Jaksaisin sitä sen päivän, jos sitäkään ja se olis maalissa. Oon alkanut pikkuhiljaa kiinnittää siihen huomiota. Pikkuhiljaa vaihtanut ruokia astetta terveellisempään suuntaan. Jättänyt poijes turhia ja epäterveellisiä. 

Emmä kuitenkaan pyri täydellisyyteen että kaikki on kielletty. Mähän rakastan syömistä ja herkkutelua. Mutta kohtuus, se on mennyt hukkaan tässä matkalla. 

Tää on vaikuttanut myös tosi negatiivisesti diabeteksen hoitoon. Ja se on yks iso osa-alue mikä on päässyt välillä jopa todella retuperälle. Se on yks tärkein syy tähän matkaan. Siispä myös tää ruokapuoli saa nyt luvan korjaantua
 

Kokonaisuudessaan tää matka ei tuu olemaan helppo. Mutta kaiken sen vaivan arvonen. Alku askeleet on otettu. Ja se on merkki siittä etten mä aijo jäädä tähän nykyiseen tilanteeseen. Haluan alkaa huolehtimaan itsestäni paremmin jokaisella osa-alueella. Nauttimaan elämästä päivä kerrallaan eikä murehtimalla tulevaisuutta kokoajan. Positiivisuuden kautta, vaikeuksien yli voittoon!