I love my Cat ♥

Eilen illalla istuskellessani tässä koneella, huokaisin syvään ja mielessäni totesin että nyt alkaa monet vaikeat, monimutkaiset, kiemurassa, sotkussa yms asiat helpottumaan. Yksi kerrallaan pikkuhiljaa. Kuitenkin mentyäni sänkyyn ja silitellessäni Sirua, huomasin jotain pahasti poikkeavaa.

Sen kaulaan keskelle, henkitorven viereen oli ilmestynyt kova, peukalonpäätä inan isompi patti. Samana hetkenä kun mä sen käsissäni tunsin, ajatus pysähtyi, maailma pysähtyi. Mieleen laukkasi kysymysmerkki, mikä mitä miksi milloin? Tunnustelin sitä ja pitkien karvojen läpi yritin selvittää et onko se joku purema, pistos vai mikä ihme. Epätoivo rupes saamaan mun kropan tärisemään, Sirulla kuitenkin on ikää jo 11 vuotta. Mitä mä kissojen sairauksista tiedän, kasvaimet tulee yleensä tosi kavalasti ja nopeasti esiin eikä aluksi vaikuta kissan yleiskuntoon mitään kunnes kaikki romahtaa.

Noh, voitte kuvitella tai yrittää kuvitella. Lemmikki, joka on mun kanssa kulkenut siittä kuukauden ikäisestä asti. Kenet mä "kasvattanut". En voi sanoa että kuin oma lapsi, koska sellaista mulla ei ole, mutta hyvin hyvin lähellä sitä. Nukkuu sun vieressäsi joka yö, menee kanssasi yhtä aikaa nukkumaan ja nousee kanssasi. Ja sit tälläinen pamahtaa kohdalle. Se epätietoisuus ja ahdistus. Yritin netistä selailla kokemuksia, ja suurin osa osottautui rasvapateiksi. Mutta rasvapatti liikkuu siellä ihon alla, tämä ei. Taas yksi syy epäillä pahinta. 

Mä en edes tiedä koska olisin nukkunut niin huonosti, tai koska mun olis ollut niin vaikea nukahtaa. Aina kun se nukkumatti oli aukasemassa unihiekka pussiaan, mä säpsähdin ja varmistin että Siru hengittää. Ja monen monta kertaa sama juttu. 

Aamulla ensimmäikseks soitin kunnalliseen, aika: tiistaille. Okei okei, yritin rauhoitella itteni. Ei ne hätätapausta laittas nii pitkälle, eihän? 

Nukuin aamulla ajanvarauksen jälkeen muutaman tunnin koska yö meni miten meni. Herättyäni en saanut sitä ajatusta mielestäni. Mitä jos tämä onkin Sirun viimeinen viikonloppu? Mitä jos jos jos.... Hakkasi mun pään sisällä. 

Soitin uudestaan, varmistin että eihän ole tullut peruutusaikoja. - Ei, tiistaina nähdään. 

Ei, ei! Mä en kestä tiistaihin, mun pää räjähtää. Ja mitä jos se patti kasvaa? Kyselin ystäviltäni ja sain ammattitaitoisen yksityisen eläinlääkärin numeron Vammalasta. Soitin ja sainkin tunnin päähän ajan, no eikun auton nokka kohti Vammalaa kun lähemmäs tunnin täältä ajaakin. 

Ja niin, perillä. Päästiin heti kahden ihanan lääkärin tutkittavaksi. Ja pian olikin jo lähes varmasti selvillä mikä patti oli ja mistä johtui. Mä sain huokasta helpotuksesta, ei kasvainta! Turvonnut/tulehtunut imusolmuke. Nukutuksen se kuitenkin vaati koska hammaskiveä poisteltiin samalla ja annettiin muutama piikki. Huh! ♥ Muuten Siru sai terveenpaperit ja kehut miten hyvässä kunnossa ikäisekseen ja miten ihana luonne. Sai mamma olla ylpeä!
  

 
Viime yönä mä mietin kuolemaa, menettämistä, läheisestä ja rakkaasta luopumista.
Ja sitä, miten tuosta nelijalkaisesta karvapallosta on mulle tullut näin rakas. Ehkä siksi, että mä olen nähnyt kaikki sen elämän vaiheet, sen toilailut pentuna, sen kasvun aikuiseksi, sen ylpeyden ja vahvan luonteen aikuisena. Ehkä siksi, että aina kun kaverit ja "kaverit" ovat hylänneet ja jättäneet porukan ulkopuolelle, Siru ei ole koskaan jättänyt mua. Se on aina yhtä iloinen kun mä tulen kotiin, varsinkin jos olen ollut poissa pidempään. Se on aina yhtä loukkaantunut pidempien reissujen jälkeen "höh, taas sä jätit mut etkä ottanu mua mukaa!!" kunnes jää sulaa ja ikävä paistaa läpi. 

Myöskin viime yönä, ja varsinkin matkalla Vammalaan, mä hoin ääneen sekä mielessäni:  

Me ollaan tiimi, tiimi jota ei ykskään patti eikä erossa olo nujerra! ♥