Armeija

Viikonloppu oli pitkä, ihana, mutta samalla myös haikea. J pääsi jo torstaina lomille ollakseen edes päivän enemmän mun kanssa. Koska eilen sunnuntaina koitti uudestaan se haikea päivä. Kaksi viikonloppua putkeen kiinni. Lähes kolme kokonaista viikkoa. 19 yötä yksin.
En oo ottanut tätä ainakaan tähän mennessä mitenkään kovin surullisesti. Armeija on yks miehen elämänvaihe, mikä kuuluu jokaisen miehen elämään. Jos mies ei kykene sitä suorittamaan, paitsi oikeasta syystä, mä en arvosta sellaista ihmistä ollenkaan. Tarkennukseksi, oikea syy on esimerksi se että on ihan oikeasti joku fyysinen vamma tai sairaus, näitä on oikeasti todella harvoin. Yleensä se vamma iskee juuri ennen armeijaa ja vapautuksen jälkeen katoaa kuin tuhka tuuleen. Säälittävää.
Mutta sitten kun kyseessä on vain se, ettei pieni, aina saanut kaiken, ja tahtonsa läpi, pääkoppa ei kestä sitä kun joku muu määrää miten asiat tehdään. Mun ymmärrys tälläistä ihmistä kohtaan on ihan täys nolla. 
Mulla on tällä hetkellä mies, sekä parhaimmat kaverit armeijassa, ja oon niitä juttuja joutunut jos jonkinmoisia kuuntelemaan. Ja kyllä, kyllä siellä välillä tai aika useinkin on aivan pöljiä juttuja. Siis ihan älyttömiä. Mutta se on osa sitä koko hommaa. 
Lause mitä mäkin oon tänä inttileskeys aikana kuullut useamman kerran, "Armeija on miesten koulu" on todellakin osottautunut paikkansa pitäväksi. 

 

Miten armeija on sitten vaikuttanut meidän suhteeseen? Meitä se on ainakin lähentänyt entisestään. Ikävä auttaa jaksamaan viikot yksin. Jälleen näkemisen tunne on osottanut entisestään kuinka tärkeä toinen oikeasti onkaan. Ja joka ikinen torstai/perjantai/lauantai kun on viikon tai kahden jälkeen nähty, saa huokasta "taas yksi viikko takana". 
Varsinkin kiinni olo viikonloppujen jälkeen, kun oon esimerkiksi suoraan töistä ajellut J:lle, on fiilis kuin olisi ensitreffeille menossa. Perhosia lentelee vatsassa ja hymy vaan voimistuu koko ajan. Se on ihan uskomaton fiilis. Oot seurustellut toisen kanssa yli neljä vuotta, viettänyt satoja päiviä yhdessä. Ja sit oot viikon tai kaksi näkemättä niin tuntuu kuin näkisin ensimmäisen kerran vuoteen. Se on ihana tunne kun saat hypätä toisen syliin! 
  

Nyt takana on 19 viikkoa. 133 päivää. Kertaakaan, ei ainuttakaan, ole ollut sellainen fiilis etteikö tästä selvittäisi. Päivä kerrallaan. Meillä on koko elämä edessä vielä armeijan jälkeenkin. Sitäpaitsi, armeija aika menee ihan älyttömän nopeasti! Mä muistan vielä kuin eilisen kun J lähti ensimmäisen kerran kahdeksi viikoksi pois. Voi jehna! Ja nyt jäljellä on enään 122 päivää, 17,5 viikkoa! Ihan huippua. Pian se on ohi! 

Armeija aikaa ei todellakaan kannata ressata että kuinka käy. Nyt huomaan että mun huolet siittä, "jaksaako"/haluaako J viettää lomiansa sitten enään mun kanssa kun viikollakaan ei ole omaa aikaa. Ei hätää. Ikävä on molemmilla ollut yhtä kova ja viikonloput on mennyt tiiviisti yhdessä lukuunottamatta mun töitä. 

Välillä, tai oikeastaan aika usein mua huolettaa enemmän se kuinka J siellä pärjää. Nyttenkin rontti viikko teltoissa ja mettässä elämistä, jäätävän painavan repun (hyvä ko meikä jaksais kantaa sitä edes kymmene metriä...) roudaamista mukana koko ajan, ja huonolla ruualla elämistä. Yhteydenpito onkin erittäin tärkeää, tietää miten toisella menee ja kuinka toinen pärjää. ♥